Mun kotona-kotona, siis vanhempien luona, on aina ollut koiria. Ennen kuin muutin pois kotoa elämässäni taisi olla yksi puolen vuoden jakso, jolloin meillä ei ollut yhtään koiraa. Se oli tyhjää aikaa. Isäni metsästää, joten meillä on aina ollut metsästyskoiria; pystykorvaa, dreeveriä, ajokoiraa, bretonia, saksanseisojaa ja mäyräkoiraa. Mulle on koirat ovat aina olleet elämäntapa ja kotoa pois muuttaessani mulle oli koko ajan selvää, että jossain vaiheessa mulla on oma koira. Nyt olen asunut omillani melkein 11 vuotta ja nyt, vihdoin mulle tulee koira. Tai niin, meille tulee koira.

Pitkällisen harkinnan jälkeen päädyin bretoniin. Halusin käyttökoiran, koiran kokoisen koiran, iloisen ja melko helposti koulutettavan koiran. Olisihan sitä ollut paljon muitakin vaihtoehtoja, mutta ehkäpä isäni hieman ohjaili mielipidettäni... Muukin perhe tietysti osallistui päätöksentekoon. Näytin heille bretonin kuvaa netistä sekä luetutin rotumääritelmän miehelläni. Joo, ihan kivan näköinen, kelpaa. Hieman karrikoiden se meni näin.

Sitten vaan rotuyhdistyksen sivuille ja etsimään tulevia pentueita. Kennel Yavanna's tuntui olevan lähin mahdollinen, jonne pentuja olisi tulossa. No, sinnekin on meiltä matkaa noin 450 km. Ihan läheltä en siis pentua saisi millään, ainakaan ihan pian. Otin kasvattajaan yhteyttä ja tein alustavan varauksen narttupennusta (jos olisi punavalkoinen, ois tosi kiva). Tuskaisa odotus palkittiin parin viikon päästä. Yksi pentu olisi vielä jäljellä, mustavalkoinen uros. Ei ihan se mitä olin ajatellut, mutta... Pyysin loppupäivän miettimisaikaa. Mitä miettimisaikaa? Tiesin vastauksen jo luurin kiinni laittaessa. Joo, tottakai otan sen pennun. Illalla soitin takaisin kasvattajalle ja maksoin saman tien varausmaksun.

Jes! Meille tulee koira!